Yksinäisyys

Opiskelen parhaillaan verkkokurssia aiheesta psyykkinen hyvinvointi vanhuudessa, jota opettaa psykologian tohtori Virpi Uotinen. Vanhuudessa hyvin yleistä on yksinäisyys.

Lähes 40 % ikääntyneistä kokee ajoittaista yksinäisyyttä.

Kuten Uotinenkin kertoi, ikääntyneen yksinäisyys on tiiviisti yhteydessä masennukseen, huonoon terveyteen, ystävien ja läheisten puutteeseen ja omaan elämänasenteiseen. Ikääntyneillä jopa kuolleisuusriski on muita suurempi, jos on sekä masentunut että yksinäinen.

Me monet lasten vanhemmat jäimme juuri nyt jylläävän koronaviruksen takia kotiin etätöihin ja hoitamaan lapsia. Elämä on selvästi rajatumpaa kuin yleensä. Pysytään omien seinien sisällä. Samalla tämä eristäytyminen saa miettimään, miten käy karanteeniin kaltaiseen tilaan määrättyjen ikääntyneiden. Heidän viikon kohokohtia voi yleensä olla vaikka yhteinen jumppahetki vertaisryhmässä, kävelylenkki ystävän kanssa taikka iltapäiväkahvit lapsenlapsen kanssa. Toki tämä poikkeustila kestää vain rajallisen ajan, mutta silti mietityttää, onko sillä vaikutusta ikääntyneiden toimintakykyyn ja mielialaan.

Vaikka nyt eristäydymme, tietyllä tavalla korona myös yhdistää meitä yhteiskuntana ja kansana. Mutta miten käy yksinäisten? Tuntevatko he entistä enemmän erillisyyttä?

Sisun kulttuuri

Yksi asia, joka mielestäni vahvasti yksinäisyyden taustalla kummittelee, on suomalainen sisu ja itsepärjäämisen kulttuuri. Ajattelisin, että tämä sisun kulttuuri juurtaa ainakin osittain yksinäisyyttä vanhuudessa. Meillä ei ole vahvaa ja luontaista jakamisen, yhteisöllisyyden ja huolehtimisen kulttuuria.

Uotinen totesi, että niin makaa kuin petaa pätee vanhuuden yksinäisyyteen. Jos ei ole onnistunut rakentamaan sosiaalista verkostoa nuorempana, vanhana siitä vähästä ei ole mitään jäljellä. Vanhusten yksinäisyys on hyvin yleistä myös palvelutaloissa ja laitoshoidossa, vaikka siellä on muuta väkeä koko ajan paikalla. Surullista.

Muistan, kun oma jo edesmennyt Mammani kertoi, ettei hänellä juuri ollut lapsena ystäviä. Hän oli ollut todella arka ja ujo. Hän oli siitä vanhanakin vielä surullinen. Muistan, kun lapsena olimme Mammalla serkkujen kanssa usein hoidossa. Kerrostalokolmiossa oli Mamma ja viidestä kahdeksaan pikkulasta. Mamma teki ruokaa ja me leikimme. Mamma oli niin luonnollinen meidän kanssa, siellä oli turvallista ja hyvä olla.

Minun on vaikea uskoa, ettei hänellä olisi ollut lapsena ystäviä. Vanhana hän oli oikein sosiaalinen ja pidetty. Hän oli koko suvun ja jälkikasvunsa kasassa pitävä liima. Olin hänestä hyvin ylpeä, kun hänellä oli vanhuuden päivinä kavereita. Hän kävi ystävien kanssa kävelylenkillä, muutama ystävä kävi hänellä kylässä. Puhelin soi usein, itsekin vastailin siihen ja kirjoittelin soittopyyntöjä mammalle, jos hänellä oli juuri silloin ruuanlaitossa kiirettä. Ennen kuin Mammalle tuli infarkteja, sydämen rytmihäiriö ja Alzheimer, eli hän mielestäni hyvää ja sosiaalista elämää. Hän vaikutti tyytyväiseltä ja tasapainoiselta.

Yksinäisyys ja toive kuolemasta tuli vasta sairauksien myötä.

Oma vanhuus

Kurssilla sain tehtäväksi pohtia, miten itse haluaisin vanheta ja minkälaisista asioista arvioisin oman hyvinvointini rakentuvan iäkkäänä.

On vaikea kuvitella, miltä tuntuu jäädä yksin, kun talo on tätänykyä lasten myötä täynnä elämää. Silti se hetki tulee jossain vaiheessa. Toivoisin, että omassa vanhuudessa olisi lasten lisäksi vertaisia ystäviä, mieluiten toki niitä samoja ihmisiä ja ystäviä, joita elämässä on jo nyt.

Lisäksi toivon, että vanhuudessa olisi mielenrauhaa ja hyväksymistä. Ei suuria katumuksen aiheita. Toivon, että vanhuudessa voisi todeta eläneen täyden elämän. Toivon, että olisi paljon muisteltavaa. Toivon, että vielä vanhanakin säilytän uteliaisuuden ja optimismin kaikkea kohtaan. Toivon, että myös vanhuudessa olisi myötätuntoa ja rakkautta.

LÄHDE

Uotinen, Virpi. 2013. TGEP Psyykkinen hyvinvointi vanhuudessa. Luentosarja PSYA180 Geropsykologia. Jyväskylän avoin yliopisto.