Olen nyt innostunut toimimaan vanhojen sanansaattajana. Voisinko olla jopa vanhuusaktivisti? Tämä johtuu varmaan siitä, että hyvin iso osa meistä on jo nyt vanhoja ja vielä isompi osa meistä on kohta vanhoja. Myös minä vanhenen ja haluaisin, että minun vanhuudessani on hyvä olla vanha. Eli fyysisesti, psyykkisesti sekä aivotoiminnaltani toimintakykyinen, niin että minulla olisi sosiaalista elämää, mielenkiinnon kohteita, ilonaiheita ja mielellään jopa seikkailuja. Ja ennen kaikkea olisi kivaa kokea olevansa arvostettu ja ihminen siinä missä nuoremmatkin.
Hesari kirjoitti 9.6. aiheesta painavasti otsikolla ”Miksi hylkäsimme vanhukset?”. Niin, miksi teimme niin? Erityisesti jutusta jää mieleen gerontologian professori Marja Jylhän ehkä jopa vähän turhautuneetkin kommentit siitä, ettei tutkijoita kuunnella eikä päätöksiä tehdä faktojen perusteella. ”Hämmästyttävää, miten huonosti Suomi valmistautui väestön ikääntymiseen, vaikka tutkijat ovat tolkuttaneet asiasta jo yli 20 vuotta”, hän totesi.
Käytän tässä postauksessa lähteenä tuota Hesarin juttua ja Duodecimin viime vuonna julkaisemaa teemanumeroa ”Vanhuuden vallankumous” , joka on avoimesti netissä saatavilla ja sisältää todella mielenkiintoisia artikkeleita vanhenemisen näkökulmista.
1 231 274
Näin monta yli 65-vuotiasta löytyi Suomesta vuonna 2019. Kymmenen vuoden päästä joka viides suomalainen on yli 70-vuotias ja vuonna 2060 jo joka neljäs. Vuonna 2060 olen itse 80-vuotias, kuten on moni muukin. Vanhuus elämänvaiheena on jo nyt hyvin tavallista, ja vielä tavallisempaa siitä tulee tulevina vuosikymmeninä. Tilastokeskuksen Findikaattorin mukaan vastasyntyneiden poikien elinajanodote on viidessäkymmenessä vuodessa pidentynyt 12 vuodella ja tyttöjen 10 vuodella. Miehet ovat ottaneet naisia eliniän pituudessa vähän kiinni, mutta pääasiassa nämä ovat olleet koulutettuja ja hyvin toimeentulevia miehiä.
Suhteellisesti kaikkein eniten kasvaa kaikkein vanhimmat ikäryhmät, joten 80-vuotiaana en ole vielä edes sitä kaikkein vanhinta väestöä. Vuonna 2060 yli 90-vuotiaita on yli kymmenen prosenttia suomalaisista eli siis toisin sanottuna usampi kuin joka kymmenes.
Voidaan siis todeta, että vanhuus on arkipäiväistynyt. Siten olisikin hyvä, että yhteiskunnallinen ja myös yksilötason katse suunnattaisiin entistä kirkkaammin siihen, miten voimme tässä tilanteessa mahdollisimman hyvin toimia. Voivottelu ja päivittely ei auta.
Vanhuudessa tulisikin nähdä myös mahdollisuuksia. Ikääntymisen tuomia mahdollisuuksia pitäisi tarkastella yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ja huolehtimisen näkökulmasta erityisesti yksilön tarpeista lähtien, koska ikääntyneet ovat hyvin heterogeeninen ryhmä. Väestö myös ikääntyy terveempänä kuin koskaan aikaisemmin, joten siitäkin tulisi löytää erilaisia mahdollisuuksia, kuten ikääntyneiden hyödyntäminen työelämässä. Itsensä hyödylliseksi ja tarpeelliseksi tunteminen on osa hyvää vanhenemista. Palataan jossain vaiheessa myöhemmin aiheeseen ikääntyneet työelämässä.
Gerecissä eli Gerontologian tutkimuskeskuksessa tutkitaan professori Taina Rantasen johdolla AGNES-hankkeessa yksilön hyvää vanhenemista. AGNESissa on kehitetty uusi mittaristo, jonka avulla voidaan mitata aktiivisena vanhenemista yksilön omista tavoitteista lähtien.
Hoivapalveluiden tila
On selvää, että kun iso osa väestöstä on iäkästä tai ikääntyvää, tarvitaan myös hoivaa ja palveluita. Kaikki myös tietävät, että tämä homma ei nyt mene ihan putkeen. Hoiva maksaa, ja jos tämä ikäryhmä nähdään kustannuseränä eikä jollain tavalla esimerkiksi yhteiskunnallisesti hyödyllisenä tai arvokkaana, maksajaa ei välttämättä löydy. Kuten Hesarissa todetaan, ”muiden Pohjoismaiden ympärivuorokautisten hoitoyksiköiden henkilöstömitoitus oli vuonna 2015 arkisin päivävuorossa 26–65 prosenttia ja iltavuorossa 49–60 prosenttia suurempi kuin Suomessa.”
Valitettavasti tällä hetkellä ikääntyneiden palveluiden tila ei ole sellainen, että jokaisella olisi mahdollista elää hyvää elämää esimerkiksi siitä näkökulmasta, että pääsisi oikealla hetkellä tehostettuun palveluasumiseen. Vanhustenhoito on siirtynyt laitoshoidosta ja tehostetusta palveluasumisesta kotihoitoon, mutta kotihoidon kattavuus ei ole kuitenkaan sitä, mitä pitäisi. Palveluasumisessa vietetään tällä hetkellä noin kaksi viimeistä elinvuotta, joten se kertoo siitä, että kotona sinnitellään aika pitkään.
”Suomi käyttää bruttokansantuotteestaan vanhuspalveluihin edelleen merkittävästi matalamman osuuden kuin Ruotsi ja Norja – huolimatta siitä, että Suomen väestö on Pohjoismaiden ikääntyneintä ja sairainta”, totesi Hesarin artikkelissa professori Teppo Kröger.
Monien ikääntyneiden elämä voisi olla ihan toisenlaista, jos ikääntyneillä olisi yhteiskunnassamme erilainen asema. Ensinnäkin on ihan hullua, että väestön ikääntyminen on ollut tiedossa jo pari vuosikymmentä eikä tämän kummempaa ole saatu aikaan. Kuinka moni dementoitunut, yksinäinen tai masentunut ikääntynyt elää turvattomana omassa kodissaan, koska kotona paras? Kuten Marja Jylhä Hesarissa totesi: ”Meillä on päätetty, että kotona on aina parempi olla ja koteihinsa säilötään ihmisiä, joilla on vaikea muistisairaus ja jotka eivät siellä pärjää.”
Mitä pitäisi maksaa, jotta tilanne muuttuisi? ”Muiden Pohjoismaiden nykytasoon päästään, jos Suomi lisää 1,6–1,8 miljardia vuodessa vanhuspalveluihin. Pian sekään ei riitä, sillä Ruotsi on jo todennut nykyisen palvelunsa riittämättömäksi ja nostaa henkilöstön määrää”, professori Kröger kertoi Hesarissa.
Lähteet:
Duodecimin teemanumero: Vanhuuden vallankumous 2019; 135 (11).
Jämsen, E. & Jylhä, M. 2019. Vanhuuden vallankumous on jo täällä – mutta miten siihen suhtaudumme? Duodecim 135 (11), 1061–1063.
Findikaattori: https://findikaattori.fi/fi/81 ja https://findikaattori.fi/fi/46
Kaikki terveyteni 