Gerontologian opintojeni myötä minua on alkanut kiinnostaa entistä enemmän muistisairaiden henkilöiden hyvinvointi ja elämänlaatuu. Tästä syystä kolme seuraavaa blogiaihetta tulee liittymään muistisairaiden terveyteen. Tässä oppimistehtävääni perustuvassa kirjoituksessa pohdin ympärivuorokautisessa palveluasumisessa (hoivakodeissa) elävien muistisairaiden ikääntyneiden sosiaalista hyvinvointia sosiaalisen tuen, sosiaalisen pääoman, sosioemotionaalisen valikoivuuden teorian ja tutkimustiedon perusteella.
Sosiaaliset suhteet vaikuttavat monin tavoin ihmisen terveyteen. Niillä on suorien terveysvaikutusten lisäksi vaikutusta muun muassa koettuun stressiin, itsetuntoon ja elämän merkityksellisyyteen. Hoivakodeissa asuvilla ikääntyneillä on yleensä merkittävästi pienemmät sosiaaliset verkostot kuin kotona asuvilla. Heidän sosiaalisesta verkostostaan 90 prosenttia koostuu hoivakodin työntekijöistä. Myös yksinäisyys ja eristäytyneisyyden kokemus on yleistä, erityisesti muistisairailla asukkailla.
Sosioemotionaalisen valikoivuuden teoria
Normaaliin ikääntymiseen kuuluu irtaantuminen ja sopeutuminen. Eräs ihmisen ikääntyessä tapahtuvaa kehitystä kuvaava teoria on psykologi Laura Carstensenin kehittämä sosioemotionaalisen valikoivuuden teoria (socioemotional selectivity theory), jonka avulla kuvataan ihmisen käsitystä jäljellä olevasta elinajasta ja ajan mahdollisimman mielekkäästä käytöstä. Sen mukaan ikääntyessään ihminen priorisoi myönteisiä tunteita ja tavoitteita, koska jäljellä oleva aika on rajallista. Ikääntyneet ihmiset pyrkivät asettamaan tavoitteensa tähän hetkeen ja tekemään nykyisestä elämästä mahdollisimman hyvää.
Teorian mukaan ikääntyneiden myönteisiin tunteisiin liittyvät tavoitteet johtavat siihen, että ihminen pyrkii sitoutumaan merkityksellisiin ihmissuhteisiin. Ikääntynyt priorisoi läheisiä ihmissuhteita ja sosiaalisia ympäristöjä, jotka ovat tunnetasolla muita suhteita ja ympäristöjä mielekkäämpiä. Vaikka ikääntyneen sosiaalinen verkosto pienenee, tulisi entistä pienemmän ja tiiviimmän sosiaalisen piirin kyetä antamaan riittävästi läheisyyttä ja tukea.
Sosiaalinen pääoma hyvinvoinnin lähteenä
Sosiaalista hyvinvointia voidaan kuvata sosiaalisen pääoman avulla, joka rakentuu yksilöllisestä sosiaalisesta verkostosta, josta ihminen saa tietoa, kiintymystä, sosiaalista tukea sekä jossa hänen sosiaalinen vuorovaikutuksensa tapahtuu. Kaksi sosiaaliseen pääomaan liittyvää teoriaa kuvaavat, kuinka sosiaaliset suhteet vaikuttavat terveyteen. The main effects -mallin mukaan sosiaaliset suhteet johtavat ikääntyneenä parempaan terveyteen erilaisten kognitiivisten, tunnetason, käyttäytymiseen liittyvän ja biologisten tekijöiden myötä. Teorian mukaan sosiaaliset suhteet voivat johtaa suoraan tai epäsuorasti parempaan terveyskäyttäytymiseen.
The stress-buffering -mallin mukaan sosiaaliset suhteet vaikuttavat stressiin. Subjektiivisesti koetut ja objektiivisesti havaitut sosiaaliset suhteet tarjoavat tietoa ja konkreettisia voimavaroja, jotka ehkäisevät stressiä. Mallin mukaan ikääntyneen saama sosiaalinen tuki ehkäisee terveyttä heikentäviä ilmiöitä ja johtaa parempaan hyvinvointiin. Erityisesti laadukkaat ihmissuhteet ovat ikääntyneen terveydelle hyödyllisiä, kuten taas epäsuotuisat ihmissuhteet ovat haitallisia. Myös myöhäisellä iällä luodut uudet, tyydyttävät ihmissuhteet ovat terveyttä edistäviä. Ne kohottavat itsetuntoa, lisäävät sosiaalista pääomaa ja vähentävät masentuneisuutta.
Sosiaalinen pääoma sekä kasvaa että vähenee elämänkulussa riippuen siitä, miten sitä mitataan. Sosiaalisen verkoston koko pienenee ikääntyessä, mutta kontaktien määrä läheisiin lisääntyy, kuten sosioemotionaalisen valikoivuuden teoriassa todettiin. Toisaalta ikääntyneet, joiden ihmissuhteet olivat rajallisia tai rajoittuivat pääasiassa vain omiin jälkeläisiin, omasivat muita enemmän haitallista terveyskäyttäytymistä. Syynä tähän saattaa olla se, että laaja ihmissuhteiden verkosto kontrolloi epäterveellistä käyttäytymistä ja johtaa parempaan terveyteen.
Koettu ja saatu sosiaalinen tuki
Sosiaalinen tuki on osa sosiaalista pääomaa. Ikääntyneet voivat kompensoida iän ja heikkenemisen myötä tulevia menetyksiä sosiaalisen tuen avulla. Läheisistä suhteista saatava sosiaalinen tuki on yksi tärkeimmistä fyysistä hyvinvointia ennustavista tekijöistä ja sosiaalisella tuella on monia myönteisiä terveysvaikutuksia. Sosiaalinen tuki voidaan määritellä koetuksi sosiaaliseksi tueksi (perceived social support) ja saaduksi sosiaaliseksi tueksi (received social support),ja ne tulisi käsittää erilaisina tuen muotoina. Erityisesti koetun sosiaalisen tuen on todettu edistävän ikääntyneen ihmisen terveyttä, koska silloin ikääntyneellä on varmuus siitä, että hän saa halutessaan tukea. Koettu sosiaalinen tuki elämänkulussa vähentää myöhäisiän kroonisia sairauksia ja se on tietynlainen kannatteleva voimavara.
Saatu sosiaalinen tuki sen sijaan on käytännössä toteutunutta tukea. Saatu sosiaalinen tuki ei saisi heikentää ikääntyneen ihmisen autonomiaa ja hallinnan tunnetta. Saatu sosiaalinen tuki saattaa olla tehokkainta ja hyödyllisintä henkilölle, jolla on alttius sairastua tai jolla on jo krooninen sairaus. Liiallinen saatu sosiaalinen tuki saattaa olla ikääntyneelle myös haitallista, koska vähäisempi tuki voi edistää itsenäistä selviytymistä. Ikääntyneiden haasteena saattaa olla, että muista ihmisistä riippuvuutta lisäävää sosiaalinen tuki on runsasta, kun taas itsenäisyyttä vahvistava sosiaalinen tuki jää vähemmälle, vaikka jälkimmäisestä saadusta sosiaalisen tuen muodosta ikääntyneet aidosti hyötyvät.
Vaikka ikääntynyt ihminen yleensä saa jonkinlaista sosiaalista tukea, viimeisinä elinvuosina sosiaalinen tilanne tyypillisesti muuttuu, kuten myös sosioemotionaalisen valikoivuuden teorian mukaan tapahtuu. Sosiaalinen yksinäisyys yleensä lisääntyy viimeisen kymmenen elinvuoden aikana. Yksinäisyydellä voi olla merkittävä vaikutus ikääntyneen ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin.
Kun arvioidaan sosiaalista pääomaa, tulisikin arvioida sekä sosiaalisten suhteiden määrää, mutta myös ihmisen kokemaa yhteyttä muihin. Koettu eli subjektiivinen kokemus sosiaalisesta pääomasta voi hyvinvoinnin kannalta olla yhtä merkityksellinen kuin todelliset sosiaaliset suhteet. Sosioemotionaalisen valikoivuuden teoria ei yksinäisyyden lisäksi huomioi myöskään koettua yhteyttä tai sen puutetta muihin ihmisiin, koska teorian mukaan ihmissuhteiden rajaaminen on ihmisen omasta tahdosta lähtevää.
Vaikka sekä koetun että saadun sosiaalisen tuen on todettu olevan tärkeää terveyden kannalta, ei toistaiseksi ole paljonkaan tutkimustietoa siitä, kuinka ihmisen kokema yhteys muihin ihmisiin sekä yksinäisyys ovat yhteydessä ikääntyneiden saamaan koettuun sosiaaliseen tukeen. Yhteyden puute voi joka tapauksessa aiheuttaa syvää yksinäisyyttä. Ihminen voi kokea yhteyden puutetta, vaikka hänellä olisi sosiaalisia verkostoja. Ikääntynyt voi kokea itsensä hyvin yksinäiseksi, vaikka ympärillä on paljon perhettä ja muita ihmisiä, ja toisaalta ikääntynyt ihminen voi olla hyvinvoiva ja tyytyväinen elämäänsä ilman laajoja sosiaalisia verkostoja.
Koettu sosiaalinen tuki on toki yhteydessä myös persoonallisuustekijöihin, kuten turvalliseen kiintymystyyliin, optimismiin ja vähäisempään vihamielisyyteen, joten myös ne selittävät koettua yhteyttä muihin ihmisiin. Sosiaalisen tuen määrän ja laadun tulisikin olla aina optimaalista riippuen yksilöstä ja hänen elämäntilanteestaan, jotta siitä olisi hänelle mahdollisimman paljon hyötyä.
Sosiaalisen tuen ja sosiaalisen pääoman muodostuminen hoivakodeissa
Sosiaalinen pääoma muodostuu hoivakodeissakin sosiaalisesta verkostosta ja sosiaalisesta tuesta. Chengin ym. (2010) pääasiassa muistisairaiden ikääntyneiden hoivakodissa toteutetun tutkimuksen mukaan sosiaalisen verkoston koko ei ole merkityksellinen sosiaalisen tuen kannalta, vaan tärkeää on koettu yhteys omaisten, hoitohenkilökunnan ja muiden asukkaiden kanssa. Tämä tulos tukee sosioemotionaalisen valikoivuuden teoriaa, jonka mukaan iän myötä verkoston koko pienenee ja pienemmän verkoston merkitys sosiaalisen tuen lähteenä kasvaa.
Toisaalta Chengin ym. (2010) tutkimuksessa 90 prosenttia asukkaiden sosiaalisesta verkostosta koostui hoitohenkilökunnasta, jolloin muiden asukkaiden ja omaisten rooli sosiaalisen tuen antajina jäi vähäiseksi eikä ystävyyssuhteita asukkaiden välille muodostunut. Asukkaiden väliset suhteet sen sijaan olivat kunnioittavia ja etäisiä.
Chengin ym. (2010) tutkimuksen mukaan hoivakodin asukkaiden kaukaisemmat sukulaiset tai ystävät eivät vaikuttaneet ikääntyneen hyvinvointiin, mikä tukee sosioemotionaalisen valikoivuuden teoriaa. Keskeistä sen sijaan oli ihmissuhteiden riittävän hyvä laatu, jotta sosiaalinen tuki lisäsi hyvinvointia. Myös Jaon ym. (2018) tutkimuksen mukaan hoivakodissa asuvat muistisairaat, joilla oli hyvä sosiaalinen tuki ja laadukkaat ihmissuhteet, voivat muita paremmin varsinkin stressaavissa tilanteissa. Nämä tutkimustulokset tukevat sosiaalisen pääoman the stress-buffering -mallia, jonka mukaan erityisesti laadukkaat ihmissuhteet ovat terveydelle hyödyllisiä ja vähentävät stressiä.
Chengin ym. (2016) tutkimuksessa huomionarvoista on se, että sosiaalisen tuen antaminen oli hyvinvoinnin kannalta yhtä tärkeää kuin sen saaminen. Tämä on tärkeä näkökulma hoivakodeissa, joissa huonokuntoiset ja kroonisesti sairaat asukkaat ovat usein monenlaisen tuen ja avun kohteina, mutta harvemmin heidät nähdään sosiaalisen tuen lähteinä esimerkiksi muille asukkaille. Toinen yllättävä tulos Chengin ym. (2016) tutkimuksessa oli se, että ikääntyneiden suhteet hoitajiin ja muihin asukkaisiin suojelivat hyvinvointia enemmän kuin suhteet omaisiin. Vaikka omaissuhteet tukivat elämänlaatua ja myönteistä hyvinvointia, hoitajilta ja muilta asukkailta saatu sosiaalinen tuki suojasi enemmän masennukselta ja yksinäisyydeltä kuin omaisilta saatu tuki. Vaikka perheeltä saadaan yleensä pääasiassa sosiaalista tukea, tämä ei täysin toteudu hoivakodeissa, koska perhe ei useinkaan ole fyysisesti paikalla. Hoivakotimuuton myötä ikääntyneet saattavat tunnetasolla etäännyttää itsensä omaisista, koska he eivät halua paljastaa todellisia muutokseen liittyviä tunteitaan tai pelkojaan.
Caseyn ym. (2016) tutkimuksen mukaan ikääntyneiden ihmissuhdetarpeet, kuten tarve ystävyydelle toisen asukkaan kanssa, eivät tyydyttyneet hoivakodeissa. Sellaiset ikääntyneet, joilla ei ollut kognition kanssa merkittäviä ongelmia, saattoivat saada koettua sosiaalista tukea muilta asukkailta. Kuitenkin suurimalla osalla hoivakotien asukkaista, erityisesti muistisairailla, on suuria vaikeuksia solmia merkityksellisiä ihmissuhteita ilman tukea. Caseyn ym. (2016) tutkimuksessa asukkaista yli kolmasosalla ei ollut minkäänlaisia suhteita tai yhteyttä muihin asukkaisiin. Muistisairaat olivat riskissä joutua eristyksiin, koska asukkaiden väliset sosiaaliset verkostot olivat heikot ja vähäiset, ja he ovat vain vähäisessä vuorovaikutuksessa muiden kanssa.
Yksinäisyys onkin erittäin yleistä hoivakodeissa asuvilla ikääntyneillä ja vielä yleisempää muistisairailla ikääntyneillä. Jopa 55 prosenttia asukkaista saattaa kärsiä yksinäisyydestä. The main effects -mallin mukaan sosiaaliset suhteet vaikuttavat merkityksellisyyden kokemukseen. Hoivakodeissa asuvat ihmiset saattavat jäädä ilman näitä ihmisyyteen liittyviä perimmäisiä tunteita.
Sairaudesta huolimatta ystävyyssuhteet ovat muistisairaille henkilöille tärkeitä, vaikkakin harvinaisia. Asukkaiden sosiaalisten tarpeiden tunnistaminen on tärkeää, jotta heitä voidaan tukea ja auttaa rakentamaan keskinäisiä sosiaalisia suhteita. Esimerkiksi asukkaiden sosiaalisten suhteiden ja verkostojen tarkka havainnointi voi tarjota näkökulmia muistisairaiden sosiaalisiin tarpeisiin. Muistisairaat henkilöt pystyvät tutkimuksen mukaan kuvailemaan täsmällisellä tavalla tutkittuna omia sosiaalisia tarpeitaan ja toivottuja ystävyyssuhteita, jolloin sosiaalista tukea voidaan pyrkiä tuottamaan heidän omista tarpeistaan lähtien.
Jao ym. (2018) tutkivat muistisairaiden henkilöiden halua vuorovaikutukseen hoivakodeissa. Asukkaalle mielekäs vuorovaikutus edisti tarkkaavuutta ja vähensi tylsistymistä. Vuorovaikutuksella olikin ensisijaisesti myönteisiä vaikutuksia, vaikka osalla muistisairaista vuorovaikutus nosti pintaan myös negatiivisia tuntemuksia. Muistisairaiden ikääntyneiden kiinnostus vuorovaikutusta kohtaan lisääntyi erityisesti iltapäivällä, tosin silloin lisääntyi myös siihen liittyvä ahdistus. Lisääntynyt vuorovaikutus lisäsi myös jollain muistisairailla surullisuutta, mutta ei kuitenkaan vihaisuutta. Liian paljon ihmisiä lähellä lisäsi myös joidenkin muistisairaiden alakuloisuutta (Jao ym. 2018). Yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden tunne aiheuttaa monissa muistisairaissa käytöshäiriöitä, mutta toisaalta vähäinenkin vuorovaikutus voi vähentää aggressiivisuutta. Edelleen on epäselvää, miten sosiaalinen vuorovaikutus vaikuttaa muistisairaisiin henkilöihin, ja muistisairaan terveydelle hyödyllisestä vuorovaikutuksesta tarvitaan lisää tutkimusta. Erityisen tärkeää olisi sitoa vuorovaikutus muistisairaille merkityksellisiin ihmissuhteisiin.
Myönteiset sosiaaliset kokemukset ja vuorovaikutus hoivakotiasukkaiden välillä on todennäköisemmin mahdollisia henkilökunnan järjestämien sosiaalisten aktiviteettien myötä. Muistisairaille järjestetyt aktiviteetit kuitenkin harvoin tähtäävät sosiaaliseen vuorovaikutukseen tai ihmissuhteiden muodostumiseen. Hoivakodeissa havaittu sosiaalinen tuki liittyy usein vastavuoroisuuteen, ja muistisairaiden henkilöiden voi olla vaikea osallistua nimenomaan vastavuoroisuuteen. Siten sosioemotionaalisen valikoivuuden teorian mukaan ne asukkaat, jotka antavat sosiaalista tukea, antavat sitä vain heille, joilta he saavat sitä takaisin.
Muistisairaiden ihmissuhteiden haasteena on myös sairaudentunnottomuus. Koska he eivät tunnista sairauttaan, voivat he kokea, että muut asukkaat ovat huonokuntoisempia kuin he itse, eivätkä siten haluta muodostaa ihmissuhteita. Muistisairaat ovat siis vaarassa jäädä ilman autonomian säilymisen kannalta tärkeää koettua sosiaalista tukea.
Sosiaaliset interventiot
Hoivakotien asukkaiden sosiaalisia verkostoja ja sosiaalista pääomaa sekä sitä kautta saatavaa tukea voidaan edistää sosiaalisilla interventioilla. Niille olisi tarvetta, koska Jaon ym. (2018) tutkimuksen muistisairaat hoivakotiasukkaat viettivät yli 40 % päivästään osallistumatta minkäänlaiseen toimintaan. Morgan-Brownin ym. (2019) tutkimuksen hoivakotien muistisairaat henkilöt viettävät yli 60 % ajastaan olohuoneessa ilman vuorovaikutusta muiden kanssa. Mitä hoitokeskeisempi hoivakoti on, sitä vähemmän muistisairaat ovat vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa.
Tarvetta on erityisesti muistisairaille suunnatuille sosiaalista hyvinvointia lisääville interventioille. Hoivakotien aktiviteetit ja virikkeet, kuten sosiaaliset kokoontumiset esimerkiksi juhlien muodossa, eivät riitä tyydyttämään asukkaiden sosiaalisia tarpeita eivätkä vähennä yksinäisyyttä tai edistä sosiaalista tukea, koska ne eivät ole aidosti asukkaiden sosiaalisista tarpeista lähtöisiä. Strukturoitu sosiaalinen vuorovaikutus edistää muistisairaiden sosiaalista hyvinvointia paremmin kuin vapaamuotoinen seurustelu, koska muistisairaiden on yleensä hankalaa aloittaa ja ylläpitää vuorovaikutusta. Kun henkilökunta mahdollistaa ja ylläpitää sosiaalista vuorovaikutusta, kielteinen vuorovaikutus todennäköisesti vähenee. Henkilökunnan aktiivinen rooli onkin keskeinen vuorovaikutuksen edistämisessä.
Mikkelsenin ym. (2019) esittelivät useampia onnistuneita sosiaalisia interventioita. Ammattitaitoisesti ohjattu, mutta pelkästään viisi minuuttia viikossa kestävä vuorovaikutusvideokonferenssi omaisten kanssa vähensi asukkaiden yksinäisyyttä, masentuneisuutta ja paransi koettua sosiaalista tukea kolmessa kuukaudessa. Koronakriisin aikana sosiaalisissa interventioissa olisikin hyvä hyödyntää teknologiaa mahdollisimman laajasti. Myös muisteluterapiaryhmät voivat toimia sosiaalista hyvinvointia ja verkostoa kasvattavana lähteenä. Ammattimaisesti toteutettu muisteluterapia onkin hyvin suositeltavaa muistisairaille, koska se edistää hyvinvointia.
Erilaisia menetelmiä yhdistävän sosiaalisen tuen ryhmän myötä asukkaiden yksinäisyys vähentyi, ystävyyssuhteita muodostui sekä asukkaiden selviytymiskeinot ja sosiaalinen tuki vahvistuivat. Ryhmä kokoontui kerran viikossa asukkaiden valitsemien keskusteluteemojen äärelle. Ryhmässä erityistä oli ainutlaatuinen ryhmätuki, joka mahdollisti muistisairaiden asukkaiden aktiivisen osallistumisen. Pelkästään ryhmäkokoonpanon olemassaolo saattaa laajentaa ikääntyneen sosiaalista verkostoa ja lisätä sosiaalista tukea. Tärkeää on myös henkilökunnan mahdollisuus osallistua interventioiden suunnitteluun ja toteutukseen.
Asukkaiden aitoihin vertaisryhmiin ja vertaistukeen tulisi panostaa hoivakodeissa, koska niiden myötä voidaan merkittävästi edistää muistisairaiden sosiaalista tukea ja hyvinvointia. Muistisairaiden ryhmäytyminen voi olla aikaa vievää, mutta ryhmässä muodostuva ryhmähenki ja ryhmäidentiteetti edistävät ryhmän jäsenten välistä empatiaa, jaettua ja saatua sosiaalista tukea sekä asukkaiden välistä kiintymystä. Myös stress buffering -mallin mukaan myöhäisellä iällä luodut uudet ihmissuhteet kohottavat itsetuntoa, lisäävät sosiaalista pääomaa ja vähentävät masentuneisuutta.
Muistisairaille ideaalit vertaisryhmät ovat pieniä ja toisten tukemiseen perustuvat interventiot ovat jatkuvia, eivät siis määräaikaisia projekteja. Ryhmiin tulisi pyrkiä ottamaan mukaan myös sellaiset henkilöt, joiden kommunikointikyky on heikentynyt tai jotka omaavat käytöshäiriöitä, koska usein heidät jätetään erilaisten ryhmien ulkopuolelle. Myös muistisairaat voivat seurata tunnetasolla merkityksellistä keskustelua, vaikka he eivät itse pystyisi puhumaan. Muistisairaiden välistä yhteyttä voidaan tukea puheen lisäksi esimerkiksi eleiden avulla, kuten kädenpuristuksella tai halauksella tai kannustamalla asuakasta tarjoamaan esimerkiksi kahvia toiselle asukkaalle. Hoivakodeissa asuville ikääntyneille vertaissuhteet saattavat olla erityisen tärkeitä, koska omaiset eivät ole saatavilla ja hoitajat saattavat keskittyä ensisijaisesti hoitoon eikä vuorovaikutukseen.
Useat esimerkit osoittavat, että sosiaaliset interventiot edistävät asukkaiden sosiaalisia suhteita ja hyvinvointia. Interventioista tarvitaan kuitenkin lisää tutkimusta ja kokemustietoa. Myös omaistapaamisista tulisi tehdä mahdollisimman välittömiä. Hoivakoti voi vaikuttaa tapaamisiin tarjoamalla mahdollisimman viihtyisät tilat, joissa lasten on mahdollista leikkiä ja aikuisten kahvitella. Hoivakoti voi myös tukea omaisia antamalla asiantuntijatietoa muistisairaiden ihmissuhteista sekä niiden ylläpitämisestä.
Sosioemotionaalisen valikoivuuden teorian mukaan ikääntynyt ihminen valikoi ja priorisoi itselleen merkityksellisiä suhteita voimavaroja säästääkseen ja myönteisiä tunteita vahvistaakseen. Epäselväksi jää, miten tämä toteutuu hoivakodeissa, joissa ihmiset eivät voi täysin itsenäisesti päättää vuorovaikutuksestaan tai valita kontaktejaan. Todennäköisesti valikointia kuitenkin tapahtuu myös näissä ympäristöissä. Asukas pyrkii vuorovaikutukseen hoitajan kanssa, jonka seurasta hän nauttii ja johon hän kokee yhteyttä tai luottamusta. Muistisairaiden on vaikea luoda uusia ihmissuhteita tai olla vuorovaikutuksessa. Tästä huolimatta todennäköisesti myös he pyrkivät valikoimaan ja priorisoimaan ihmissuhteitaan. Hoitoyhteisön tulisikin oppia tunnistamaan ne asukkaiden sosiaaliset suhteet, joita voidaan tukea ja edistää, jotta elämä hoivakodissa olisi mahdollisimman hyvinvoivaa.
Kirjoituksessa käytetyt lähteet:
Bengtson, V. L. 2016. How Theories of Aging Became Social: Emergence of the Sociology of Aging. Teoksessa V. L. Bengtson, D. Gans, N. M. Putney & M. Silverstein (toim.) Handbook of theories of aging. 3. painos. New York: Springer, 67–86.
Casey, A. N., Low, L. F., Jeon, Y. H. & Brodaty, H. 2016. Residents Perceptions of Friendship and Positive Social Networks Within a Nursing Home. Gerontologist 56 (5), 855–867.
Charles, S. T. & Hong, J. 2016. Theories of Emotional Well-Being and Aging. Teoksessa V.L. Bengtson, R.A Settersten Jr (toim.) Handbook of theories of aging. 3. painos. New York: Springer, 193–212.
Cheng, S. T., Lee, C. K. & Chow, P. K. 2010. Social support and psychological well-being of nursing home residents in Hong Kong. International Psychogeriatrics 22 (7), 1185–1190.
Hülür, G., Ram, N. & Gerstorf, D. 2016. Terminal Decline of Function. Teoksessa V.L. Bengtson, R.A Settersten Jr (toim.) Handbook of theories of aging. 3. painos. New York: Springer, 277–300.
Jao, Y. L., Loken, E., MacAndrew, M., Van Haitsma, K. & Kolanowski, A. 2018. Association between social interaction and affect in nursing home residents with dementia. Aging & Mental Health 22 (6), 778–783.
Mikkelsen, A. S. B., Petersen, S., Dragsted, A. C. & Kristiansen; M. 2019. Social Interventions Targeting Social Relations Among Older People at Nursing Homes: A Qualitative Synthesized Systematic Review. Inquiry: The Journal of Health Care Organization, Provision, and Financing 56, 1–16.
Morgan-Brown, M., Brangan, J., McMahon, R. & Murphy, B. 2019. Engagement and social interaction in dementia care settings. A call for occupational and social justice. Health & Social Care in the Community. 27 (2), 400–408.
Ngo, N., Sands, M. & Isaacowitz, D. M. 2016. Emotion–Cognition Links in Aging: Theories and Evidence. Teoksessa V.L. Bengtson, R.A Settersten Jr (toim.) Handbook of theories of aging. 3. painos. New York: Springer, 213–234.
Theurer, K., Mortenson, W. B., Stone, R., Suto, M., Timonen, V. & Rozanova, J. 2015. The need for a social revolution in residential care. Review. Journal of Aging Studies. 35, 201–210.
Uchino, B. N., Ong, A. D., Queen, T. L. & Kent de Grey, R. G. 2016. Theories of Social Support in Health and Aging. Teoksessa V.L. Bengtson, R.A Settersten Jr (toim.) Handbook of theories of aging. 3. painos. New York: Springer, 335–348.
Wong, J. S. & Waite, L. J. 2016. Theories of Social Connectedness and Aging. Teoksessa V.L. Bengtson, R.A Settersten Jr (toim.) Handbook of theories of aging. 3. painos. New York: Springer, 349–363.
Kaikki terveyteni 